Mikä on kestävä kala? Nykyisten merenelävien sertifiointijärjestelmien puutteet

kirjoittanut Mark J. Spalding, Ocean Foundationin puheenjohtaja
ja Ken Stump, Ocean Foundationin Ocean Policy Fellow
Vastaus Juliet Elperinin kysymykseen "Jotkut kysyvät, pitävätkö kestävät merenelävät lupauksensa". The Washington Post (22. huhtikuuta 2012)

Juliet Eilperinin ajankohtainen artikkeli ("Jotkut kyseenalaistavat, pitävätkö kestävät merenelävät lupauksensa" Kirjailija: Juliet Elperin Washington Post. 22. huhtikuuta 2012) nykyisten kala- ja äyriäissertifiointijärjestelmien puutteista kertova työ korostaa erinomaista hämmennystä, jota kuluttajat kohtaavat, kun he haluavat "tehdä oikein" valtamerten äärellä. Näiden ympäristömerkkien tarkoituksena on tunnistaa kestävästi pyydetty kala, mutta harhaanjohtavat tiedot voivat antaa sekä äyriäisten myyjille että kuluttajille väärän kuvan siitä, että heidän ostoksilla voi olla vaikutusta. Kuten artikkelissa lainattu tutkimus osoittaa, kestävä kehitys Froesen menetelmien mukaan osoittaa:

• Sertifioiduista kannoista 11 prosentista (Marine Stewardship Council-MSC) 53 prosenttiin (Friend of the Sea-FOS) käytettävissä olevat tiedot eivät riittäneet arvioimaan kannan tilaa tai käyttötasoa (kuva 1).
• 19 % (FOS) - 31 % (MSC) käytettävissä olevista tiedoista saaneista kannoista oli liikakalastettu ja ne ovat tällä hetkellä liikakalastuksen kohteena (kuva 2).
• 21 prosentissa MSC-sertifioiduista kannoista, joille oli saatavilla viralliset hoitosuunnitelmat, liikakalastus jatkui sertifioinnista huolimatta.

MSC-sertifiointi on käytännössä itsestäänselvyys niille, joilla on siihen varaa – riippumatta pyydettyjen kalakantojen tilasta. Järjestelmää, jossa kalastus, jolla on taloudelliset mahdollisuudet, voi olennaisesti "ostaa" sertifioinnin, ei voida ottaa vakavasti. Lisäksi sertifioinnista aiheutuvat huomattavat kustannukset ovat kustannuksiltaan estäviä monille pienimuotoiselle yhteisöpohjaiselle kalastukselle, mikä estää niitä osallistumasta ympäristömerkkiohjelmiin. Tämä pätee erityisesti kehitysmaihin, kuten Marokkoon, joissa arvokkaita resursseja ohjataan kattavasta kalatalouden hoidosta ympäristömerkin investointeihin tai yksinkertaisesti ostamiseen.

Yhdessä paremman seurannan ja täytäntöönpanon, parannettujen kalakantojen arvioinnin ja tulevaisuuteen suuntautuvan hoidon kanssa, jossa otetaan huomioon elinympäristö- ja ekosysteemivaikutukset, äyriäisten sertifiointi voi olla tärkeä väline kuluttajien tuen lisäämiseksi vastuullisesti hoidettuun kalastukseen. Harhaanjohtavista merkinnöistä aiheutuvat haitat eivät koske vain kalastusta – se heikentää kuluttajien kykyä tehdä tietoisia valintoja ja äänestää lompakoillaan hyvin hoidetun kalastuksen tukemiseksi. Miksi kuluttajien pitäisi sitten suostua maksamaan enemmän kaloista, joiden on todettu olevan kestävästi pyydetty, vaikka he itse asiassa lisäävät polttoainetta tuleen hyödyntämällä liikakalastettua kalastusta?

On syytä huomata, että Froesen ja hänen kollegansa kirjoittamassa Eilperinin mainitsemassa asiakirjassa kalakanta määritellään liikakalastetuksi, jos kannan biomassa on alle tason, jonka katsotaan tuottavan suurimman kestävän tuoton (merkitty nimellä Bmsy), mikä on tiukempaa kuin Yhdysvaltain nykyinen sääntely. standardi. Yhdysvalloissa kalakannassa kannan katsotaan yleensä olevan "ylikalastettu", kun kannan biomassa putoaa alle 1/2 Bmsy. Paljon suurempi määrä Yhdysvaltojen kalastusta luokiteltaisiin liikakalastukseksi Froesen FAO-pohjaisen standardin mukaisesti vastuullisen kalastuksen toimintaohjeissa (1995). HUOM: Froesen käyttämä varsinainen pisteytysjärjestelmä on esitetty heidän paperinsa taulukossa 1:

On myös syytä huomata, että suuri osa Yhdysvaltojen kalastusalueista kokee edelleen liikakalastusta, vaikka liikakalastus on laillisesti kielletty. Oppitunti on, että jatkuva valppaus ja kalastuksen suorituskyvyn seuranta on välttämätöntä, jotta voidaan varmistaa, että jokin näistä standardeista todella täyttyy – sertifioitu tai ei.

Sertifiointijärjestelmillä ei ole todellista sääntelyvaltaa alueellisissa kalastuksenhoitojärjestöissä. Froesen ja Proelbin kaltainen jatkuva arviointi on ratkaisevan tärkeää sen varmistamiseksi, että sertifioidut kalastukset toimivat mainostetulla tavalla.

Ainoa todellinen vastuumekanismi tässä sertifiointijärjestelmässä on kuluttajien kysyntä – jos emme vaadi, että sertifioitu kalastus täyttää mielekkäät kestävyysstandardit, sertifioinnista voi tulla se, mitä sen pahimmat kriitikot pelkäävät: hyvät aikomukset ja vihreä maalikerros.

Kuten The Ocean Foundation on osoittanut lähes vuosikymmenen ajan, maailmanlaajuisen kalastuskriisin ratkaisemisessa ei ole mitään mahdollisuuksia. Se vaatii työkalupakin strategioita – ja kuluttajilla on tärkeä rooli, kun he käyttävät mitä tahansa mereneläviä – viljeltyjä tai luonnonvaraisia ​​– käyttäessään ostojaan terveiden valtamerien edistämiseen. Kaikki pyrkimykset, joissa tämä todellisuus jätetään huomiotta ja hyödynnetään kuluttajien hyviä aikomuksia, ovat kyynisiä ja harhaanjohtavia, ja ne olisi saatava tilille.