Hauras valkoinen maanosa

Claire Christian on vt. toiminnanjohtaja Etelämantereen ja eteläisen valtameren liittouma (ASOC), ystävälliset toimistonaapurimme täällä DC:ssä ja ulkomailla maailmanlaajuisesti.

Viime toukokuussa osallistuin 39. Antarktiksen sopimuksen neuvoa-antavaan kokoukseen (ATCM), joka on vuosikokous sopimuksen allekirjoittaneiden maiden kesken. Etelämantereen sopimus tehdä päätöksiä siitä, miten Etelämannerta hallitaan. Niille, jotka eivät osallistu niihin, kansainväliset diplomaattitapaamiset näyttävät usein hämmentävän hitailta. Kestää yksinkertaisesti aikaa, ennen kuin useat kansakunnat pääsevät sopimukseen siitä, miten asiaa lähestytään. Toisinaan ATCM on kuitenkin tehnyt nopeita ja rohkeita päätöksiä, ja tämä vuosi oli 25th vuosipäivä yksi 20-luvun suurimmista voitoista maailmanlaajuisen ympäristön kannalta – päätös kieltää kaivostoiminta Etelämantereella.

Vaikka kieltoa on juhlittu siitä lähtien, kun se sovittiin vuonna 1991, monet ovat suhtautuneet epäilevästi sen kestävyyteen. Oletettavasti inhimillinen raivostus voittaisi lopulta, ja olisi liian vaikeaa jättää huomiotta uusien taloudellisten mahdollisuuksien mahdollisuus. Mutta tämän vuoden ATCM:ssä 29 päättäväistä maata, jotka ovat Etelämannersopimuksen sopimuspuolia (kutsutaan Antarktissopimuksen neuvoa-antavia osapuolia tai ATCP:itä) hyväksyivät yksimielisesti päätöslauselman, jossa ne totesivat "vahvan sitoutumisensa säilyttää ja jatkaa täytäntöönpanoa ... korkein asia etusijalla” kaivostoiminnan kielto Etelämantereella, joka on osa Etelämannersopimuksen ympäristönsuojelupöytäkirjaa (kutsutaan myös Madridin pöytäkirjaksi). Vaikka tuen vahvistaminen olemassa olevalle kiellolle ei ehkä vaikuta saavutukselta, uskon, että se on vahva osoitus ATCP:iden sitoutumisesta suojella Etelämannerta koko ihmiskunnan yhteisenä alueena.

Vaikka tuen vahvistaminen olemassa olevalle kiellolle ei ehkä vaikuta saavutukselta, uskon, että se on vahva osoitus ATCP:iden sitoutumisesta suojella Etelämannerta koko ihmiskunnan yhteisenä alueena. 

Kaivoskiellon syntyhistoria on yllättävä. ATCP:t neuvottelivat yli vuosikymmenen kaivosalan sääntelyn ehdoista, jotka syntyisivät uuden sopimuksen, Etelämantereen mineraalivarojen toiminnan sääntelyä koskevan yleissopimuksen (CRAMRA) muodossa. Nämä neuvottelut saivat ympäristöyhteisön perustamaan Antarktiksen ja Etelämeren liittouman (ASOC) puolustamaan World Park Antarktiksen perustamista, jossa kaivostoiminta kiellettäisiin. ASOC seurasi kuitenkin tiiviisti CRAMRA-neuvotteluja. He yhdessä joidenkin ATCP:iden kanssa eivät tukeneet kaivostoimintaa, mutta halusivat tehdä määräyksistä mahdollisimman tiukat.

Kun CRAMRA-keskustelut lopulta saatiin päätökseen, ATCP:n oli vain allekirjoitettava se. Kaikkien piti allekirjoittaa sopimus, jotta sopimus tulisi voimaan. Yllättävässä käänteessä Australia ja Ranska, jotka molemmat olivat työskennelleet CRAMRAlla vuosia, ilmoittivat, etteivät ne allekirjoita, koska jopa hyvin säännelty kaivostoiminta aiheutti liian suuren riskin Etelämantereelle. Lyhyen vuoden kuluttua samat ATCP:t neuvottelivat sen sijaan ympäristöpöytäkirjan. Pöytäkirja ei ainoastaan ​​kieltänyt kaivostoimintaa, vaan myös asetti säännöt muulle kuin louhintatoiminnalle sekä menettelyn erityisen suojeltujen alueiden osoittamiseksi. Osa pöytäkirjasta kuvailee sopimuksen tarkistamisprosessia viidenkymmenen vuoden kuluttua sen voimaantulosta (2048). pyydettäessä perustamissopimuksen sopimuspuolena oleva maa, ja joukko erityistoimenpiteitä kaivoskiellon poistamiseksi, mukaan lukien kaivannaistoimintaa säätelevän sitovan oikeudellisen järjestelmän ratifiointi.

Ei olisi epätarkkoja väittää, että pöytäkirja mullisti Etelämannersopimusjärjestelmän. 

Ei olisi epätarkkoja väittää, että pöytäkirja mullisti Etelämannersopimusjärjestelmän. Puolueet alkoivat keskittyä ympäristönsuojeluun paljon aiempaa enemmän. Etelämantereen tutkimusasemat alkoivat tutkia toimintaansa parantaakseen ympäristövaikutuksiaan erityisesti jätehuollon osalta. ATCM loi ympäristönsuojelukomitean (CEP) varmistamaan pöytäkirjan täytäntöönpanon ja tarkistamaan ehdotettujen uusien toimintojen ympäristövaikutusten arvioinnit (EIA). Samaan aikaan sopimusjärjestelmä on kasvanut ja lisännyt uusia ATCP:itä, kuten Tšekin tasavalta ja Ukraina. Nykyään monet maat ovat oikeutetusti ylpeitä Etelämanner-ympäristön hoitamisesta ja päätöksestään suojella maanosaa.

Tästä vahvasta ennätyksestä huolimatta tiedotusvälineissä on edelleen jyrinä, että monet ATCP:t vain odottavat kellon loppumista pöytäkirjan tarkistusjakson aikana, jotta he pääsevät käsiksi väitettyyn aarteeseen jään alla. Jotkut jopa julistavat, että vuoden 1959 Etelämannersopimus tai pöytäkirja "vanhenee" vuonna 2048, täysin virheellinen lausunto. Tämän vuoden päätöslauselma auttaa vahvistamaan, että ATCP:t ymmärtävät, että hauraalle valkoiselle mantereelle aiheutuva riski on liian suuri salliakseen jopa erittäin säänneltyä kaivostoimintaa. Etelämantereen ainutlaatuinen asema yksinomaan rauhan ja tieteen maanosana on paljon arvokkaampi maailmalle kuin sen potentiaaliset mineraalirikkaudet. On helppo olla kyyninen kansallisten motivaatioiden suhteen ja olettaa, että maat toimivat vain omien kapea-alaisten etujensa mukaisesti. Etelämanner on esimerkki siitä, kuinka kansat voivat yhdistyä maailman yhteisten etujen vuoksi.

Etelämanner on esimerkki siitä, kuinka kansat voivat yhdistyä maailman yhteisten etujen vuoksi.

Silti tänä juhlavuonna on tärkeää juhlia saavutuksia ja katsomaan tulevaisuuteen. Kaivoskielto ei yksin pelasta Etelämannerta. Ilmastonmuutos uhkaa horjuttaa maanosan massiivisia jäätiköitä ja muuttaa niin paikallisia kuin globaaleja ekosysteemejä. Lisäksi Etelämannersopimuksen neuvoa-antavan kokouksen osallistujat voisivat hyödyntää enemmän pöytäkirjan määräyksiä ympäristönsuojelun parantamiseksi. Erityisesti ne voisivat ja niiden pitäisi nimetä kattava suojelualueiden verkosto, joka suojelisi biologista monimuotoisuutta ja auttaisi puuttumaan joihinkin ilmastonmuutoksen vaikutuksiin alueen luonnonvaroihin. Tutkijat ovat kuvailleet nykyisiä Etelämantereen suojelualueita "riittämätön, epäedustava ja vaarassa" (1), mikä tarkoittaa, että he eivät mene tarpeeksi pitkälle tukeessaan sitä, mikä on ainutlaatuisin maanosamme.

Kun juhlimme 25 vuotta rauhaa, tiedettä ja koskematonta erämaata Etelämantereella, toivon, että Etelämannersopimusjärjestelmä ja muu maailma ryhtyvät toimiin varmistaakseen toisen neljännesvuosisadan vakauden ja kukoistavat ekosysteemit napamantereellamme.